Vastaisitko minulle?

- Sinä kirjoitit siihen lehteen, sanoi Pirkko, uusi ihana asiakas kesken treenipäivän, kun paistattelimme auringossa kentän terassilla odotellen seuraavaa koirakkoa kentälle.

- Joo, niin kirjoitin, vastasin hymyillen, ja mielessäni pikakelasin vuosia taaksepäin aikaan, jolloin Tikku oli vielä pentu.

Tikusta asiaa. Heti Tikun kotiuduttua aloin kirjoittaa lehtikolumnia, ja se oli varmasti tärkeä askel kohti tätä päivää, tätä ammattia ja tätä yritystä! Kirjoitin kaikesta, mitä alkutaipaleella oleva ja uutta oppia pesusienen lailla imevä koiranohjaaja uuden koiransa kanssa saattoi siihen aikaan kohdata.

Kirjoitin ja kirjoitin, mutten voinut tietää, että Jämsässä istuu juttujani lukemassa tämä Pirkko, joka tulee vielä vuonna 2021 kertomaan minulle, että jokainen lehti on yhä tallessa! Niinpä se kirjoittaminen oli varsin yksinäistä puuhaa.

Tikku-juttujen lopussa oli aina sähköpostiosoitteeni, mutta eihän niihin kukaan ikinä vastannut. Paitsi heti ekan jutun jälkeen joku Jannu, joka arveli minun olevan se tyyppi, jonka kanssa hän oli ollut treffeillä ja retkeillyt Soukassa niemennokkaan tähyämään merelle. No en ollut, sorry. (Uskokaamme, että Jannu vielä tavoitti muusansa jonkun muun median kautta, jos niin oli tarkoitettu.)

Itselleni merkityksellisempi palaute oli se, kun kesken erään koepäivän kanttiinin jonossa seisoessani tuli tuntematon henkilö nykimään hihasta ja kiittämään hyvästä juttusarjasta. Poistuessaan hän vielä huikkasi sanat, jotka toimivat kirjoittamistyöni polttoaineena ja palkkiona seuraavat kuukaudet tai ehkä jopa vuosia:

- Älä IKINÄ lopeta!

Sydämellinen kiitos hänelle. Vaan kyllähän minä siten lopetin, ja hyvä niin. Tämän kirjoituksen lopussa kerron, mikä areena minua, ja toivottavasti sinua, seuraavaksi odottaa! Mutta ensin vielä tuumailua siitä, missä nämä vuodet lehtikolumnin ja seuraavan askeleen välillä on tullut vietettyä.

Eli somesta. Kun kirjoittelu siirtyi someen, tuntui se jonkin aikaa mukavan vuorovaikutteiselta yksinäiseen lehtikirjoitteluun verrattuna. Somepostauksen alla tyhjä laatikko huutaa lukijalle, että kommentoi! Lukijan näppis laulaa, joskus turhankin herkästi.

Vai onko se ihan niinkään? Näitkö edes koko postausta, jossa olisi ollut eräs juuri sinulle arvokas tiedonjyvä, kutsu, kysymys tai keskustelun aihe?

Ehkä et nähnyt. Ehkä algoritmi jätti sen sinulle näyttämättä, koska postauksella oli liian vähän muiden tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja, tai koska siinä oleva linkki olisi voinut johdattaa sinut uutisvirrastasi muualle verkon syövereihin, pois somen taikapiiristä.

Tai ehkä näit. Ehkä tykkäsitkin, ja ehkä olit jo aikeissa kommentoida, mutta jätit sen sitten tekemättä, kun ajattelit, että ”kaikki näkee, noloa”. Tai koska olet tullut varovaiseksi nähtyäsi jo liikaa somemyrskyjä, luetun väärinymmärryksiä ja muita vaarallisia pyörteitä, joiden imuun et halua joutua.

Uutisvirran laineiden armoilla. Siellä keikkuessa ovat ainakin itseäni alkaneet entistä enemmän häiritä somen huonot puolet. Siellä vastaan ui mukavien asioiden lisäksi myös paljon sellaisia väittämiä, aatteenjulistuksia ja uutisia, joilla en välttämättä haluaisi päivääni myrkyttää. Alan kyllä olla hyvä niiden ohittamisessa ahdistumatta. Silti viime kesänä, ensimmäistä kertaa ikinä, oma akkuni vaati latautuakseen suorastaan lomaa somesta.

Koirien elämässä ja kouluttamisessa pidän tärkeänä tasapainon säilyttämistä ympäristön tutkimisen ja ns. ”oman kuplan” välillä. Tuen sitä, että koirallani on mahdollisuus ja kyky tarkkailla maailmaa kiinnostuneena, tyynenä, optimistisesti ja vailla pelkoa. Yhtä lailla tuen sitä, että sillä on mahdollisuus ja kyky ohittaa ahdistumatta ympäristön myrkylliset asiat, ja olla joutumatta koirien ”somevirran” vietäväksi. Tuki ja turva löytyy aina meidän kahden omasta kuplasta. 

Kuplassa ympäristö puolittain katoaa ja muuttuu vaimeaksi taustahälyksi, joka ei häiritse. Kuplasta ei vuoda meidän omaan tekemiseen tarkoitettua energiaa hukkaan eikä ympäristön energiasyöppöjen käyttöön. Kuplan sisällä on yhteys, vuorovaikutus ja keskustelu: minä ja koira, koirakkona.

Jos saat tuosta ajatuksesta kiinni, toimikoon se johdantona seuraavaan askeleeseeni. Eli mitä nyt, kun lehtikolumni on muinaista historiaa ja pelkkä somekaan ei tunnu sellaiselta virralta, jonka varaan pelkästään tekisi mieli heittäytyä?

Nyt avaan sinulle pääsyn meidän yhteiseen kuplaamme, eli kutsun sinut lukijaksi tai keskustelijaksi sähköpostilistalleni!

Ehkä jo oletkin siellä – ainakin 262 ihmistä on – koska olen puolisen vuotta hoitanut live- ja verkkokurssieni viestintää pääosin listan kautta. Yhtään ainoaa kaikille yhteistä postia en ole kuitenkaan vielä lähettänyt, ja se on asia, joka muuttuu ensi viikolla.

Sähköpostilista - miten usein ja mitä? 

En aio sitoutua kiveen hakattuun julkaisuaikatauluun, joten luvassa on todennäköisesti aktiivisempia ja hiljaisempia kausia listan viestinnässä. Saat 0–2 postia viikossa.

Enkä edes tiedä tarkkaan, mitä kaikkea tulen sinulle kirjoittelemaan.

• Todennäköisesti ainakin sellaisia henkilökohtaisia tuntoja ja tuumailuja, joita ei aina tee mieli välttämättä nettiin ja someen asti tuutata. Pohdintaa koirien maailmasta ja sen liepeiltä. Hyvää mieltä ja energiaa.
• Mahdollisesti äkkilähtöjä koulutusteni peruutuspaikoille. Tärkeimpiä kuulumisia uusista tuulista, erikoistarjouksia, kutsuja ja yllätyksiä listalaisille. Kirjoitusvuoroja muillekin? Listasta voi tulla sisäpiiri, ystävien yhteisö!
• Varmasti keskustelunavauksia ja niitä kysymyksiä, joihin kaikkein palavimmin haluaisin kuulla sinun mielipiteesi. Vastaisitkohan, ainakin joskus, niin tietäisin, että sinä siellä luet ja kuulet minut?

Sinäkin tulisit kuulluksi. Sen nimittäin jo tiedän ja lupaan, että erilaiset sisältötyypit sähköpostilistalla tulevat lisääntymään tai vähenemään sen mukaisesti, millaisen vastaanoton ne sinulta saavat!

Tikusta asiaa -sähköpostilistan evoluutioon vaikuttaminen olisi yksi sinun supervoimistasi. Lähdetkö mukaan voimaantumaan?

Kyllä kiitos, yhteiseen kuplaan!